Aurora on siirtolainen ja paluumuuttaja

Eräänä päivänä hakkasin Torontossa keittiön pöydän ääressä punaista kirjoituskonettani ja näin mielessäni kolmiulotteisena, kuin monivärisenä hologrammina vaalean tytön, joka pyyhki pölyjä viktoriaanisessa kartanossa. Annoin tytölle nimen Aurora ja aloin kirjoittaa. Muutimme takaisin Suomeen yhdeksän vuoden siirtolaisuuden jälkeen ja jatkoin kirjaani uudesta suomalaisesta Aurorasta, sortovuosien tytöstä, joka joutuu muuttamaan vuonna 1903 Kanadaan etsimään Suomesta karkotettua isäänsä. Syntyi Aurora vaahteralaakson tyttö (1991, 2. painos 1992.)

28.3.2010

Kirjallisuuden lohdutus

Molly juoksi laakson pohjalle asti ja tunkeutui vadelmapensaitten keskelle. Hän työnsi kirjansa syvälle taskuun ja alkoi ahmia lämpimiä mehukkaita marjoja. Sitten hän kiipesi vanhaan tammeen. Puun sisällä oli viileää ja varjoisaa.
Nopeasti Molly asettui lempipaikkaansa, tukevalle oksalle, joka muodosti kuin nojatuolin. Hän syleili puunrunkoa, ja kuumat kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiaan.
Pian Aurora ja Thomas muuttaisivat Pariisiin. Päiväkaudet Thomas selaili uutta Baedekerin Pariisin opasta, jonka Edward oli tuonut hänelle, ja kertoi Auroralle Pariisista.
Kaikki olisi jännittävää Pariisissa. Kadut olisivat täynnä kiinnostavia ihmisiä, hienoja kiiltäviksi harjattuja hevosia ja korkeita hevosomnibusseja. Hienot rouvat puhdistivat siellä autonlyhdyt kalliilla hajuvedellä ja pienet köyhät tytöt möivät linnunsiemeniä katujen kulmissa.
Voi kunpa pääsisin sinne, haaveili Molly. Hän näki jo itsensä kirjakauppiaana tai kukkaistyttönä, jolla oli kori täynnä pitkävartisia hehkuvanpunaisia ruusuja.
Kaikki Thomasin puheet olivat painuneet Mollyn muistiin kuin hehkuvalla raudalla poltettuina, sillä sitten, kun Aurora ja Thomas olisivat menneet, Molly olisi taas yksin. Vanessa-neiti ei välittänyt hänestä enää, ja rouva Jones ajoi hänet nykyään pois keittiöstä häiritsemästä.
Noah ei ollut välittänyt hänestä enää pitkiin aikoihin. Hän oli ollut niin olevinaan siitä, kun sai olla vanhan tohtorin apuna. Nyt Noah oli matkustanut Chicagoon sanomatta Mollylle edes näkemiin ja vienyt Tobynkin mukanaan isossa puulaatikossa, jonka verkkoikkunasta Toby oli naukunut jäähyväiset. Molly itki kauan, pyyhki sitten kyyneleensä kesämekkonsa helmaan ja otti hameen syvästä taskusta erään aarteistaan. Se oli silkkipaperiin kääritty makeinen, hillottu kastanja. Edward-herra oli tuonut noita kalliita herkkuja Pariisista.
Molly piteli käsissään silkkipaperikääröä, haisteli sen sokerista tuoksua ja avasi silkkipaperin. Vesi herahti hänen kielelleen, kun hän näki hillotun kastanjan pyöreän herkullisen muodon. Nyt olisi oikea aika syödä se. Tämän jälkeen hän voisi olla ikuisesti synkkä ja alakuloinen. Hän puraisi palasen ja sulki silmänsä. Hillottu kastanja oli enemmän kuin ihana, se oli taivaallinen, se oli enkelten ruokaa, päätteli Molly. Ja Pariisissa syötiin koko ajan tällaisia!
Molly haukkasi hillotusta kastanjasta palan toisensa jälkeen. Sitten se oli lopussa. Hän nielaisi, nuoli sormiaan ja pakotti itsensä lukemaan kirjaansa.
Jälleen kävi niin, että hän unohti Auroran, Thomasin, yksinäisyytensä, Pariisinkin lukiessaan taas uudestaan jännittävistä merirosvoista Aarresaaressa.

Tämä on ote kirjastani "Aurora ja villikyyhkysten aika". 1995. Kirjan tapahtumapaikka on Toronto kesällä vuonna 1906. Kirja on loppuunmyyty. Siitä saa kirjastoista.

22.3.2010

Tarinamaanantai: Kevätmyrsky



Tarinamaantain aiheena on tällä viikolla kevät. Kuvaan kevätmyrskyä torontolaisessa laaksossa, jota olen käyttänyt yhtenä "päähenkilönä" kolmessa kirjassani.

Kevätmyrsky lähti liikkeelle Niagaralta ja pyyhälsi vaahtopäät aallot kintereillään Ontariojärven toiselle puolen Torontoon. Se repi kattopeltejä, kiskoi puita juurineen ja ravisteli kaupungintalon kellotornia niin kovaa, että kivinen koira irtosi tornin seinämästä ja loikkasi villinä vapauteen. Myrskytuuli riensi sitten kaupungin ulkopuolelle vihreille kukkuloille ja sukelsi syvälle tummaan laaksoon.

Kyhmyinen villiomenapuu natisi rajuilmassa, muutama kiemurainen oksa taittui ja lensi laakson pohjalla juoksevalle purolle, mutta omenapuu ei murtunut. Se oli kokenut pahempiakin myrskyjä.

Ukkonen jyrisi, salamoi. Korkeat sokerivaahterat huojuivat laakson reunoilla, vanha hemlokki kaatui rytisten ja puitten juurilla pesissään kyyhöttävät pesukarhut ja haisunäädät vapisivat pelosta.

Salamat välähtelivät ja valaisivat laakson reunalla kohoavaa isoa kartanoa. Myrsky alkoi riehua tuulen ja sateen pieksämissä suipoissa torneissa. Valot sammuivat kartanosta. Myrskytuuli kolisutteli kattoa ja kieppui parvekkeilla. Se lennätti ilmaan kokonaisen pilven kuivia oksia ja lehtiä puutarhasta ja kasvimaalta, heitti ne verannoille ja valurautapenkeille ja pujahti sitten alastomien marmorikerubien kannattelemaan sementtiruukkuun nauttimaan kaatosateesta.

Kun myrsky ja sade taukosivat, täysikuu tuli esiin hymyilevänä pilvien takaa. Kartanon korkea pääovi aukeni. Musiikillinen ilta oli keskeytynyt, vieraat käärivät viittojaan ja kaulahuivejaan tiukemmin ympärilleen ja pujahtivat nopeasti umpivaunuihinsa.


Kahtena edellisenä vuonna oli tulipalo tuhonnut kokonaisia kortteleita [ks. Toronton vuoden 1904 tulipalokuvat Flickristä] Torontossa. Oliko nyt kevätmyrsky tehnyt tuhojaan? Huolestuneina vieraat kiirehtivät koteihinsa.
Pähkinäpuukujalla hevoset lähtivät juoksuun päästäkseen nopeasti lämpimiin talleihinsa. Ajuriparoilla oli edessään kolmen mailin matka alas kaupunkiin, ja he mulkaisivat kuskipukiltaan onnekasta virkaveljeään, joka pyyhälsi automobiililla rämisten ja paukkuen kauhistuneitten hevosten ohi ja roiskutti vielä kuraa niiden päälle.

*

Näin alkaa kolmas kirjani, Aurora ja villikyyhkysten aika. (Kirjapaja 1995). Kuvaan torontolaista laaksoa, jonka lähellä asuimme monta vuotta. Se oli syvä rotkomainen laakso, jossa oli rehevä kasvillisuus ja paljon eläimiä. Kanadalainen kirjailija Ernest Thompson Seton on kuvannut tämän laakson eläimiä kirjoissaan. Siellä oli pahoja myrskyjä. Kävelin tässä laaksossa usein mieheni kanssa. Se tuli tutuksi. Pidin luontopäiväkirjaa. Oli luonnollista, että tämä laakso tuli hyvin keskeiseksi paikaksi kirjassa, jota aloin kirjoittaa Torontossa, mutta jonka sain loppuun Helsingissä Suomeen palattuani.

Kirjoituksen alussa oleva kuva on Auroran tarinan nuorempien lukijoiden versiosta "Aurora ja Molly", joka ilmestyi Kirjapajan Lukutoukka-sarjassa vuonna 1999.
Tämä sama laakso ja sen reunalla oleva talo ovat keskeisiä myös ensimmäisessä kirjassani "Aurora. Vaahteralaakson tyttö (1991, 2. painos 1992).

7.3.2010

Vanha ja kaunis Helsinki

027 Johanneksen puisto

Johanneksen kirkkopuiston aita ja urheilukentän toisella puolen talot, joissa oli koulut 1900-luvun alussa. Kuin Auroran aikaan.

5.3.2010

Toisessa hahmossa



Kuva: Matti Amnell

Heitä vastaan käveli ylös soratietä hitaasti valkoinen hahmo. Vanessa ja Aurora takertuivat Thomasiin. Kummitus tuli lähemmäksi. Thomas nosti sormen huulilleen.
Se oli omituinen kummitus. Se laahusti ylös mäkeä raskain askelin kuin vetäen näkymätöntä taakkaa. Se liikkui vaappuen ja näytti kaatuvan millä hetkellä hyvänsä. Se huojui ja huojui, ja sen pitkä mekko laahasi maata.
Sitten he eivät enää tienneet, uskoako silmiään. Kirkkaammassa valossa he näkivät nyt selvästi koko kummituksen. He näkivät sen löysän valkoisen mekon, joka ei ollutkaan hohtavanvalkoinen, vaan tahrainen ja tummunut. He näkivät ammottavat aukot hunnussa ja risut ja roskat, jotka olivat kerääntyneet laahuksen päälle. Sitten kummitus hoippui korkeakantaisissa lonksuvissa kengissä heidän ohitseen.

Ote kirjastani Aurora ja villikyyhkysten aika. 1995 (julkaistu nimellä Pirkko Pekkarinen)

Näin syntyi kummitustarina

Pakinaperjantai